Suomi on taloudellisesti hyvin huonossa tilanteessa, sitä ei varmaan kukaan ole kiistänytkään. Mutta se on aina jonkinlainen pinttynyt arvovalinta tai toiminta tietoisesti tietämättömänä siitä, että tavoitteeseen voi päästä toisellakin tavalla. Sama asia kuin leivänpaahtimen kanssa. Jos leivät alkavat käryämään ennen kuin paahto on valmis, niin paahtimen voi pysäyttää joko nostamalla alas painetun kytkimen tai painamalla stop-nappulaa. Kun on tottunut tekemään ja ajattelemaan tietyllä tavalla, niin usein käy niin, ettei muita vaihtoehtoja välttämättä osata edes ajatella. Vai pysähtyykö joku meistä leivänpaahtimen edessä miettimään, kannattaisiko paahto pysäyttää kytkimellä vai stop-painikkeella. Jos sitä oikein alkaa ajattelemaan, niin on vaikea löytää oikeaa vastausta, kumpi on oikea tapa. Leivänpaahtimen tapauksessa sitä kannattaisi varmaan kysyä valmistajalta, mutta luulen, että siinäkin vastaus on, että molemmat tavat toimivat samanlaisesti. Kaikki ihmiset eivät vain hoksaa kytkimen nostoa ja siksi on olemassa myös selkeä stop-painike, joka kuitenkin toimii täysin samalla mekaanisella tavalla kuin kytkimen nostaminen. Tosin kytkintä käyttävät tuskin pitävät painiketta kovin selkeänä. Tämä vain muistutuksena siitä, että usein on monta tapaa ratkaista ongelma tai suorittaa joku tehtävä. Harvemmin voi sanoa, että on vain yksi ainoa oikea tapa toimia. Juuri siksi onkin niin surullista, että hallitus ei näe mitään muita vaihtoehtoja kuin omansa. Ja sama koskee myös ammattiliittoja ja elinkeinoelämän keskusliittoa. Luultavasti juuri siitä syystä olemme ajautuneet tähän tilanteeseen. Enkä nyt kritisoi pelkästään oikeistohallitusta, sillä yhtälailla Marinin vasemmistohallituskin veti omanlaistaan politiikkaa kovin paljoa kyselemättä ja kuuntelematta. Politiikka on hyvin ideologista nykyään, vaikka parhaan tuloksen ehkä saisi, kun yrittäisi löytää jonkinlaisen keskitien, jota pitkin kaikenlaisten hallitusten olisi myös tulevaisuudessa helpompi kulkea. Ettei tarvitsisi poukkoilla ääripäästä toiseen aina neljän vuoden välein.
Viime päivinä työmarkkinatilanne on vain pahentunut. Ammattiliitot jatkavat ja laajentavat lakkoja, kun työnantajapuolella taas on lopetettu palkanmaksu lakkojen aiheuttaman tehtaiden alasajon seurauksena eikä hallitus ole ”neuvotteluyrityksistä” huolimatta tullut missään kohtaan vastaan. Se, että keskustellaan, on eri asia kuin se, että neuvotellaan. En ole ollut hallituksen ja työmarkkinaedustajien kanssa neuvotteluissa mukana, mutta voin hyvin kuvitella, miten ne ovat menneet: hallitus kertoo, miksi se ei voi joustaa missään ja odottaa ammattiliittojen keskustelujen kautta ymmärtävän, että heidän täytyy pakittaa työtaistelutoimissaan, koska niistä ei ole mitään apua. Hallitus ei taivu. Minun mielestäni se, että hallitus on jatkuvasti sanonut, että se aikoo viedä uudistukset joka tapauksessa läpi, niin mistä ihmeestä silloin ”neuvotellaan”? Kyllä nyt kovasti näyttää siltä, että oikeistohallitus on ottanut mandaatin hyvinkin tosissaan ja unohtavat vasemmiston edustamat ihmisryhmät kokonaan.
Eipä silti, osaahan myös SAK näyttää jääräpäisyyttään. Heti vedetään kokonaan uusia asioita esille (ainakin hallituksen mielestä), kun kutsu neuvottelupöytään käy. Tai siis keskustelupöytään. Nyt olisi tärkeää ja myös kaikkien kannalta järkevintä sopia siitä palkkamallista. Neuvotellen ja kaikkia osapuolia kuunnellen. Mikäli siinä päästäisiin jollain tavalla yhteisymmärrykseen, voisi se avata ovia myös muille neuvotteluille. Edellyttäen, että osapuolilla on esittää vaihtoehtoja, joista neuvotella. Sillä muutoksia täytyy tehdä. Se on varmaan kuitenkin kaikille hyvin selvä asia, eihän tätä oikeistohallitusta muuten olisi äänestetty. Siinä mielessä Orpo on kyllä oikeassa mandaattinsa kanssa. Mutta mandaatti oikeuttaa tavoitteet, ei välttämättä kaikkia keinoja. Ja mandaatista huolimatta olisi Orpolle ja kokoomukselle ehkä hyvä asia tulla hieman vastaan niiden keinojen osalta, jos siis oikeasti haluavat tehdä semmoista talouspolitiikkaa, jonka seuraavakin hallitus voisi hyväksyä (edes joiltain osin), vaalien lopputuloksesta riippumatta. Talouspolitiikan tulisi ehdottomasti olla jatkuvampaa, jotta siitä olisi joskus jotain hyötyä. Orpon mainitsema velkalaiva kääntyy hitaasti, se on totta. Mutta valitettavasti jo nyt Orpon hallituksen ajama pakkopolitiikka on laskenut luottamusta hallitukseen. Pelkään pahoin, että seuraavissa vaaleissa mennään taas toiseen suuntaan ja lähdetään kostamaan. Olisi mielenkiintoista tietää, miten paljon rahaa siinä palaa, kun neljän vuoden välein muutetaan lakeja, säädetään uusia, käännetään koko edellisen hallituksen ajama talouspolitiikka lähes päälaelleen ja lähdetään rakentamaan niin monia asioita taas alusta asti. En jaksa uskoa, ettei se maksa yhtään mitään (”eduskunta kun valitaan joka tapauksessa”). Sillä ajankäyttö olisi varmasti tehokkaampaa, kun jokainen hallitus pyrkisi toteuttamaan edes jossain määrin mahdollisimman kannattavaa ja jatkuvaa talouspolitiikkaa.
Orpon hallitus ikävä kyllä korostaa jatkuvuuden merkitystä työnantajille. mutta Suomen työvoimapula ei helpotu ilman ulkomaista työvoimaa ja nykyinen hallitus heikentää Suomen mainetta työntekopaikkana. Jatkuvuus on tärkeää myös työntekijöille. Haluaisitko itse muuttaa ulkomaille työn perässä, jos kolmen kuukauden työttömyyden jälkeen sinut häädetään maasta? Sillä koska tahansa voi nimittäin tapahtua mitä tahansa. Sen ymmärtää kyllä järkevä (ja ahkera ja työteliäs) työntekijäkin. Myös terveyden kanssa voi käydä mitä tahansa ja epäilenpä, etteivät kaikki ulkomaalaiset työntekijät tiedä sitä, että sairastuminenkin voi aiheuttaa maastakarkoituksen. Sillä sairauspäivärahaa maksetaan vain vuoden ajalta. Sen jälkeen joutuu jäämään työttömyyskorvauksen varaan. ”Työkyvytön työnhakija -syndrooma”. Jos tulee esimerkiksi semmoinen vamma, joka vaatii leikkausta, niin vuosi on lyhyt aika nykyisessä sekasortoisessa Sotessa. Jo pelkkä leikkaukseen pääsy voi kestää sen vuoden (itsellä leikkauspäivä juuri varmistunut ja odotus TYKS:iin kesti 10 kk, muualla jonot ovat kuulemma pahemmat). Tullaksesi Suomeen töihin, sinulla täytyy siis olla hyvä tukiverkosto ja mielellään myös asunto lähtömaassa.
Ja sen verran yleisestä keskustelusta, että olisi hienoa, jos mahdollisimman moni voisi edes yrittää unohtaa kaiken kokemansa mielipahan ynnä muun ja tehdä jotain polarisaation estämiseksi. Demokraatissa esimerkiksi oli muuten hyvä kirjoitus työnantajista ja heidän ”demonisoinnistaan” (minun oma ilmaisu, ei demokraatin kirjoittajan käyttämä), mutta siinäkin piti sitten kaivautua sinne omaan poteroon ja kirjoittaa, että ”Mutta jos vaadimme lopettamaan puheet lorvailevista työttömistä ja ay-mafiasta, on meidän samalla vaadittava lopettamaan puheet katalista yrittäjistä.” Ikävää, että kirjoitukseen oli pakko tuoda näitä kieltämättä todellisia , mutta niin vihaa herättäviä ilmaisuja. Ainakin minun mielestäni kyseinen kirjoitus ei ollut omiaan vähentämään tätä kahtiajakoa. Ymmärrän hyvin kirjoittajan pointin ja olen myös samaa mieltä. Olisin kuitenkin kirjoittanut tekstin aika lailla toisella tyylillä, jos oikeasti haluaisin vähentää tätä polarisaatiota.
Eikä puhetta katalista yrittäjistä saa kokonaan lopettaa, sillä heitä todella on olemassa. Jopa ihmiskaupasta tuomittuja Suomesta löytyy. Ja se on mielestäni vielä pahempi ongelma kuin lorvailevat työttömät.
Ja lopuksi vielä ministeri Purralle tiedoksi: empatia on oleellinen osa nykyistä länsimaista demokratiaa ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Hallituksen tehtävänä on luotsata valtion toimia tässä nykyisessä tilassa ja pyrkiä mahdollisuuksien mukaan kaikkien ihmisryhmien hyvinvoinnin parantamiseen eikä heikentämiseen. Ja kun joskus on pakko heikentää, niin hieman empatiaa ja tasapuolisuutta kehiin, kiitos
Vastaa