Ensimmäinen kirjoitukseni käsittelee luonnollisesti tämän hetken puhutuinta asiaa, eli työmarkkinatilannetta ja etenkin sitä, miten tähän pisteeseen ollaan tultu.
Ensin faktat yksinkertaisena: Suomen viime vaaleissa eniten ääniä saanut kokoomus (20,8%) on muodostanut perussuomalaisten (20,1%) kanssa oikeistohallituksen, joka on ajamassa läpi lakeja asioista, joista perinteisesti ovat sopineet työmarkkinaosapuolet keskenään, eli ammattijärjestöt ja työnantajien edustajat. Suomen surkea taloustilanne vaatii järeitä toimia ja oikeisto on perinteisesti toiminut työnantajien edustajien pillin mukaan. Elinkeinoelämän keskusliiton kokoomustaustainen toimitusjohtaja, elinkeinoministerinäkin toiminut Jyri Häkämies on tuskin jättänyt käyttämättä poliittisia suhteitaan nyt, kun vallassa on oikeistohallitus. Näkeväthän sokeatkin sen, kuka/ketkä lakiesitysten taustapiruna on päässyt toimimaan. Ja toisena osapuolena tässä vastakkainasettelussa ovat ammattijärjestöt, jotka perinteisesti on nähty hyväosaisina palkansaajina, jotka haluavat ohjailla yhteiskuntaa pistämällä perseen penkkiin. Ja tekevät niin nytkin, isolla kädellä. Vai pitäisikö sanoa isolla perseellä? Yksi parhaista kommenteista tähän tilanteeseen liittyen on ehdottomasti Timo Haapalan teksti Ilta-Sanomissa (https://www.is.fi/politiikka/art-2000010284909.html). ”Tämä maanantai antaa surulliset kasvot epäluulon ja vastakkainasettelun Nyky-Suomelle – hakekaa vaikka Sauli Niinistö apuun”
Sitten vähän syvällisemmin: miten tähän pisteeseen ollaan tultu? Aloitetaan polarisaatiosta, sillä siitähän kaikki on lähtöisin. En ole filosofi enkä tutkija, joten en aio analysoida syitä, miksi kaikki tämä on mahdollisesti tapahtunut. Mutta voin kirjoittaa iän tuomalla elämänkatsomuksella ja -kokemuksella siitä, mitä viimeisen reilun vuosikymmenen aikana on tapahtunut. Tässä blogissa on myös pakko hieman oikoa ja tuoda esille vain tärkeimpiä asioita, sillä muuten tästä tulisi kirja, jonka nimeksi voisi antaa ”demokratian kuolema”.
Voi olla, että aika kultaa muistot, mutta mielestäni eriytyminen alkoi tosissaan vuoden 2015 aikana. Sitä ennen oli vielä tehty yhteistyötä sinipunahallituksessa (vaikka vasemmistoliitto luovuttikin ennenaikaisesti jo 2014). Tosin jo sinipunahallituksen aikana tuli kovia soraääniä puolin ja toisin ja jälkikäteen arvioituna heidän nelivuotinen kausi ei ollut kovinkaan hedelmällinen. Sipilän vuonna 2015 aloittama hallitus ei ollut vielä täysin oikeistolainen, olihan siinä keskusta johtajana, mutta Sipilän johtama keskusta oli varsin oikeistolainen ollakseen keskustalainen. Ja Sipilä päätti ottaa mukaan kokoomuksen ja perussuomalaiset, toki vaalien 2. ja 3., mutta molemmat oikealta, eikä näiden oikeistolaisten äänimäärä niin hirveän paljon isompi ollut kuin SDP:llä. Silloin aloitettiin irvokas valtanäytelmä ja lainsäädännön kanssa pelleily. Mentiin tietoisesti pelkästään oikealle hallitusmuodostuksessa ja säädettiin täysin uusia lakeja, useita ja melkoisella turboaikataululla, jotta voitaisiin vaikuttaa työmarkkinoihin ja lähes kaikkeen mihin valtion pitää rahaa upottaa. Kikyn muistaa varmaan jokainen, vaikkei politiikkaa seuraisikaan. Kova säästökuuri alkoi eivätkä toimenpiteet selkeästikään olleet kansan mieleen, sillä seuraavissa vaaleissa valta siirtyi vasemmalle.
SDP otti voiton vuoden 2019 vaaleissa, mutta edeltäjänsä tavoin se ei ottanut hallitukseen mukaan muita isoja puolueita (kokoomus ja perussuomalaiset), vaikka näidenkin yhteenlaskettu äänimäärä oli 34,5 %. SDP otti mukaan kannatuksessa sukeltaneen keskustan, kun Sipilä oli luopunut vallastaan. Kulmuni johti joukkoa hetken, ennen kuin tuli selkään puukotetuksi (luultavasti omiltaan) ja johdon otti Saarikko. Saarikon johdolla (ja Marinin hallituksen avustuksella) keskusta ajautui selkeästi vasemmalle. Keskusta oli ryhtynyt poukkoilemaan politiikan vallanjaossa aina paremmin pärjänneiden puolelle eikä se äänestäjille oikein sopinut, sehän nähtiin viime vuonna. Vasemmistovoittoinen hallitus myös käyttäytyi sen mukaisesti ja ensi töikseen mitätöi joukon edellisen hallituksen säätämiä lakeja. Suurinta närää hallitus kuitenkin taisi saada aikaan sillä, kun holtittoman velkaantumisen aikana Pride-tapahtumalle Helsinkiin myönnettiin 700.000 euron tukiainen ja pääministeri nähtiin siellä(kin) joraamassa tyytyväisenä, kun vähintään kolmannes kansalaisista oli erittäin huolissaan Suomen valtion taloudesta. Tosin tästä kyllä on sanottava, ettei tämän avustuksen maksamatta jättäminen olisi pelastanut Suomen taloutta pätkän vertaa.
Vastauksena holtittomaan rahapolitiikkaan Suomeen syntyi viime vuonna historian oikeistolaisin hallitus. Tänä päivänä kokoomus on perussuomalaisten tukemana vienyt jo ennätysmäärän uusia lakeja käsiteltäväksi eduskuntaan (syyskaudella 2023 121 kpl ja kevätkaudelle annettu tavoite on 116) ja aloittanut ennennäkemättömät säästötoimet, jotka jopa asiantuntijoiden mielestä kohdistuvat yksinomaan ennestään heikossa asemassa oleviin. Kun tätä halutaan vastustaa, niin mm. kokoomuksen Sammallahti on hairahtunut perussuomalaisten hokemaan mandaattiin, jonka mukaan ammattiliittojen mielestä ”väärä vaalitulos” 2023 on syynä lakkoilulle. mutta siinä ajatuksessa unohtuu perimmäinen ajatus, jonka HS:n kirjoittaja Jussi Ahlroth toi hyvin esiin kolumnissaan ”Suomalainen demokratia ei voi hyvin” (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010264757.html). Siinä muistutetaan, mitä kaikkea yhteiskunnallista edistystä lakkoilulla on aikojen saatossa saavutettu ja sanotaan mm. seuraavaa: ”Terveen demokratian pitäisi kestää paitsi eriävät mielipiteet ja poliittinen lakkoilu, myös lain ulkopuolella toimiva vaikuttaminen, kansalaistottelemattomuus. .. Hallinto, joka sen kieltää, on hauras ja pelokas. Se, joka itse pelkää, ei lopulta osaa johtaa kuin pelolla ja pakolla.” Myös Marin jakoi tämän kolumnin, olisiko ollut X:ssä. Kärjistettynä voisi kai sanoa, että ammattijärjestöjen ”toimimattomuus” tämmöisessä tilanteessa olisi melkein sama asia kuin diktatuurin alaisten kansojen sopeutuminen sortoon.
Mutta onhan tämä paha paikka lähteä lakkoilemaan niin valtavalla voimalla, kun valtio yrittää säästää kaikesta mahdollisesta (tai no, oikeistolaisesti kaikesta mahdollisesta). Vaikka oikeastaanhan lakkojen kärsijänä ovat yritykset. Mutta sekään ei elinkeinoelämää tai hallitusta haittaa, sillä en usko heidän välittävän paskan vertaa mistään pienistä piipertäjistä, jotka tämän lakkoilun seurauksena saattavat joutua jopa konkurssiuhan alle. Isot yritykset, joihin heillä on kytköksiä, kestävät lakkoilun kyllä ja ovat valmiita maksamaan tämän hinnan, kunhan työelämän lainsäädäntö muuttuu heille edulliseen suuntaan (ainakin neljäksi vuodeksi). Eikä ammattiliittojenkaan kassat tyhjiä ole ja kun peli on mitä on, niin heidänkin on pakko mennä ääripäähän ja tehdä kaikki voitavansa. Tämä on melkein kuin ydinsota, sillä voittajana tästä tilanteesta ei kyllä selviä oikein kukaan. Paitsi anarkistit.
Se sentään on sanottava, että SAK viimeinkin yrittää lähestyä ja pyytää aitoja neuvotteluja hallituksen kanssa, joskin omalaatuisesti Turun sanomien Henkilökohtaista-palstan kautta (SAK:n viesti Orpolle, jos joku on onnistunut sen jättämään huomiotta). Mutta kun jopa ministeritason ihmiset jatkavat lapsellista sanailuaan, ilkeämielisesti ja AKT:n lakkovahtien punaisia hihanauhoja on jo verrattu sisällissotaan, niin, noh, onhan tässä hyvä lähteä yrittämään lähentymistä. Kompromissia. Muistaako joku vielä sen sanan? Jotenkin tuntuu, etteivät osapuolet oikein haluakaan lähentyä, ennemminkin eriytyä yhä enemmän ja aina vaan kauemmas toisistaan. En tiedä onko monikaan tätä itseltään kysynyt, mutta haluammeko me todella elää semmoisessa yhteiskunnassa, jossa tempoillaan edestakaisin vaalitulosten siivittämänä ja eletään siinä vallan huumassa ja väärässä uskossa, että kansan luottamus antaisi mandaatin ihan mihin tahansa eikä sitä sitten enää vaalien jälkeen käy kritisoiminen. Tempoillaan ääripolitiikasta toiseen. Ja vihan kasvualusta saa jatkuvasti enemmän ja enemmän lannoitetta. Molemmilla laidoilla, vasemmalla ja oikealla (sillä kultaista keskitietä ei tunnu kulkevan enää kukaan).
Mutta jos haluaa löytää jonkun muun kuin poliittisen syyn tälle työmarkkinariidalle, niin semmoinen voisi olla (salaliittomaisesti), että koko sotku johtuu työnantajien pitkään kestäneestä optimoinnista ja äärimmäisestä kannattavuuden tavoittelusta keinoja kaihtamatta (globalisaation nurjia puolia). Se on johtanut minimaalisen ohueen perustoimintojen ylläpitoon, joka luonnollisesti kärsii herkästi työtaistelutoimenpiteistä. Siksi olisikin jopa loogista olettaa, että elinkeinoelämä on tämän tilanteen takana. Kuten dekkareissa usein sanotaan, etsi motiivi, seuraa rahaa. Kuka hyötyy poliittisten lakkojen kriminalisoinnista? Jos et tiedä vastausta, niin mieti vielä kenen intresseissä on eniten se, että juuri poliittisten lakkojen rajoittamista ajava laki säädetään heti ensimmäisten joukossa? Ja vastaavasti kannattaa kysyä, kuka siitä eniten kärsii? Ketä se laki kaikkein eniten kirpaisee.
Mutta nämä minunkin ajatukset ovat melko huteran päättelyn varassa, kun miettii minkälaista informaatiota tässä tilanteessa julkisuuteen toitotetaan. Yhtäällä julkaistaan ”tutkimus”, jossa kysellään muistaakseni Yrittäjien liitosta vastausta kysymykseen ”Lisääntyisivätkö teidän yrityksenne rekrytoimishalut työmarkkinauudistusten myötä?” Mitä hittoa semmoiset tutkijat odottavat yrittäjien vastaavan? Että ei kiitos, emme me halua yrityselämää helpottavia lakeja? Ja nyt sitten julkaistaan toisen ääripään pohjanoteraaus, kysely työttömyyskassan jäseniltä, jonka tuloksena ”vain yksi prosentti arvioi lakimuutosten helpottavan työllistymistä”. Tähänkään tuskin on kannattanut odottaa semmoisia vastauksia, kuin ”Joo, mielellänihän minä vähistä rahoistani pois annan, kun sen avulla pääsen varmasti paremmin taas kiinni työelämään”. Mielestäni tämmöisten ”tutkimusten” julkaisijat harrastavat räikeää ja yksipuolista informaatiovaikuttamista.
Ja jos ei vielä ymmärrä kaikkia mahdollisia seurauksia tässä tulehtuneessa ilmapiirissä, niin esimerkki löytyy varmasti jenkeistä. ”Make Finland great again!”
Vastaa